En rundvandring i Konservatoriet – Erkki Melartin ainutlaatuisessa historiallisessa haastattelussa keväällä 1935
Pitkään luultiin, ettei Erkki Melartinista ole säilynyt yhtään äänitallennetta. Nyt on Erkki Melartin -seuralla kuitenkin ilo julkistaa lyhyt radiohaastattelu, jossa voi kuulla nimikkosäveltäjämme puheääntä 85 vuotta sitten nauhoitettuna. Yleisradion tekemä haastattelu liittyi kesällä 1931 valmistuneeseen Helsingin Konservatorion uudisrakennukseen Pohjoisella Rautatiekadulla eduskuntatalon nurkalla. Ohjelmassa haastattelija Nils-Eric Fougstedt vierailee konservatoriossa esitellen toimitiloja ja haastatellen sekä vuodesta 1911 johtajana toiminutta Erkki Melartinia että urkujensoiton opettajaa Elis Mårtensonia ja pianonsoiton opettajaa Ilmari Hannikaista. Äänitteen kesto on 5’33 ja se on editoitu ja restauroitu 20.5.1935 tehdystä äänityksestä vuonna 2012.
Erkki Melartin -seura kiittää tuntematonta henkilöä, joka lähetti haastattelun muutama vuosi sitten joulukuussa postitse puheenjohtajan kotiosoitteeseen nimimerkillä “Joulupukki”. Lisätietoja: Tuire Ranta-Meyer.
* * *Fougstedt: Hur är det; anser professorn att de nya lokaliteterna till fullo motsvarar konservatoriets behov? Melartin: Tja, naturligtvis nog, på sätt och vis. Vi har rum, vi har det ljust och relativt stort…och salen har vi ju, och trevligt är det också, men det borde vara ännu mycket större och bekvämare. Eller vad tycker ni själv? Fougstedt: Ja, trevligt ser det ut. Trångboddheten i det gamla konservatoriet vållade säkert mycket bekymmer för ledningen? Melartin: Ja, det var verkligen någonting på den tiden. Fougstedt: Var det svårt att få allt att rymmas? Melartin: Jo, ibland är det ju rentav 600 människor som borde få rum. Fougstedt: Månne ändå inte mången av den gamla stammens musiker saknar idyllen vid Unionsgatan? Melartin: Ja, jag vet inte. Vi dricker kaffe fortfarande, men förut fanns det naturligtvis mycket trevligt; vår tant Olga, hon gick omkring med sitt kaffe, och… Fougstedt: Ja, det var en mycket trivsam och familjär stämning där. Melartin: Jo!
Haastattelu 20.5.1935 Haastattelija Nils-Eric Fougstedt, vastaajana Erkki Melartin.
N-E F: Miten on, ovatko konservatorion uudet tilat vastanneet tarpeita? EM: Nojaa, kyllä toki, omalla tavallaan. Meillä on tilaa, meillä on valoa ja suhteellisen suuri sali. Se on myös mukava, mutta kyllä se voisi olla vielä suurempi ja mukavampi. Vai mitä mieltä olette itse? N-E F: Kyllä se miellyttävältä näyttää. Ahtaus vanhassa konservatoriossa aiheutti varmaan paljon murhetta johtajille? EM: Kyllä, olihan se meno siihen aikaan aikamoista. N-E F: Oliko vaikeata saada kaikki tarpeellinen mahtumaan? EM: Kyllä niin voi sanoa, meillähän on välillä 600 ihmistä, joiden pitäisi saada tilaa. N-E F: Mahtaako silti moni vanhemman polven muusikko silti kaivata Unioninkadun idylliä? EM: Niin, sitä en tiedä, Me juomme edelleen kahvia, mutta olihan siellä luonnollisesti myös hyvin mukavaa, kun Olga-täti kulki ympäriinsä kahvia tarjoten. N-E F: Niin, siellä oli hyvin viihtyisä ja kotoinen tunnelma. EM: Se on totta!
Rakennusprojekti alkoi Melartinin ja konservatorion johtokunnan puheenjohtajan, Jean Sibeliuksen vävyn Arvo Paloheimon ansiosta vuosikymmeniä kestäneiden yritysten ja ponnistelujen tuloksena suuren laman keskellä vuonna 1929. Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa musiikkikoulutukselle oltiin saamassa varta vasten sen tarpeisiin suunniteltu oma talo, jossa olisi myös konserttisali. Siihen asti kaikki suuremmat ja arvokkaimmat konsertit oli pidetty yliopiston juhlasalissa. Lisäksi toiseen kerrokseen oli rakennettu noin 150 paikan monitoimitila ”pikkusali”, jota käytettiin orkesterin, oopperoiden ja kuorojen harjoituksissa, kevättutkinnoissa, juhlatilaisuuksissa ja vaikkapa pikkujouluissa.
Martin Wegeliuksen perustama Helsingin Musiikkiopisto ja sittemmin Helsingin konservatorio olivat toimineet 50 vuotta olosuhteiltaan varsin kehnoissa vuokratiloissa, joissa opetusluokkien välillä ei juuri ollut äänieristystä. Oman talon saaminen konservatoriolle oli siten Melartinin hartaiden toiveiden täyttymys. Se kuuluu Melartinin innostuneesta ja ylpeyttä hehkuvasta äänensävystä radio-ohjelmassa.
Sibelius-Akatemian nykyäänkin edelleen käytössä olevan, muutamaan kertaan peruskorjatun talon arkkitehti oli Melartinin pitkäaikainen tuttava Eino Forsman, jonka sisar oli laulajatar Ester Forsman-Niska ja joka teki nimenomaan tätä varten opintomatkan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin perehtyäkseen sekä vanhojen että uusien konservatoriorakennusten erityispiirteisiin. Helsingin kaupunki lahjoitti tontin ilmaiseksi, valtioneuvosto myönsi veikkausvaroja 1,5 miljoonaa markkaa ja konservatorion oma rakennusrahasto oli noin 0,5 miljoonaa euroa. Uusien instrumenttien hankkimiseksi ja talon sisustamiseksi järjestettiin lisäksi valtakunnalliset arpajaiset, ja lisäksi saatiin lahjoituksia kaluste- ja verhoilualan yrityksiltä. Osassa luokkahuoneita jouduttiin silti pitkään tyytymään 50 vuoden takaisiin kalusteisiin.
Kun eduskuntatalo peruskorjattiin Suomi100-vuoden kunniaksi entiseen loistoonsa, eduskunnan väistötiloina toimi vuosina 2015-2017 tämä Melartinin rehtorikauden merkittävä saavutus, konservatoriorakennus. Istuntokauden avauduttua syksyllä 2017 eduskuntatalo oli valmis, ja nyt Pohjoisen Rautatienkadun kiinteistöä ollaan jälleen peruskorjaamassa Sibelius-Akatemian käyttöön. Toivottavasti Melartinin rintakuva saa arvoisensa paikan talon aulasta – ja toivottavasti jokin Melartinin muotokuva löytäisi tiensä muiden rehtoritaulujen rinnalle sinne, minne ne jatkossa Sibelius-Akatemiassa sijoittuvatkin. (Tuire Ranta-Meyer)