Teksti Rauno Myllylä, MuM
Laulujen laulu on heprealaisen Raamatun runollinen kirja. Runot kertovat kahden ihmisen puhtaasta rakkaudesta, johon kuuluvat myös eroottiset ja seksuaaliset ilmaisut ja kokemukset. Kirjan eroottisuuden vuoksi se oli vaarassa jäädä pois heprealaisen Raamatun kaanonista. Juutalaisilla onkin ollut määräys, jonka mukaan sitä ei kukaan saanut lukea alle 30-vuotiaana. Vaikka Jumalan nimeä ei ole mainittu kertaakaan, on aikaisemmin runoja luettu myös vertauskuvallisesti kuvina Jumalasta ja Israelin kansasta, tai Kristuksesta ja hänen kirkostaan. Vaikka nykyisin Laulujen laulua luetaan yleisimmin kahden ihmisen välisen rakkauden ilmauksena, lukevat juutalaiset sitä kuitenkin edelleen pääsiäisjuhlan yhteydessä.
Laulujen laulun avainsanoma on tiivistetysti sanottu sen kahdeksannessa luvussa: Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. (Laulujen laulu 8:6.)
Kirjan nykyinen suomenkielinen nimi on suora käännös hepreasta. Se tarkoittaa, että tämä on paras kaikista lauluista. Aiempi nimi Korkea veisu on käännöslaina saksasta ja ruotsista (Höga visan). Kirjan vanhempi nimi Salomon korkea veisu liittyy tulkintaan, jonka mukaan runot olisivat kuningas Salomon puolisolleen sepittämiä. Kirjan kirjoittaja ja ajoitus ovat kuitenkin tuntemattomia. Jotkut tutkijoista ovat esittäneet sen olevan yhtenäisen tekstin sijaan eri aikoina tuotettujen lyyristen tekstien kokoelma, jonka juuret arvellaan olevan Lähi-idän rakkauslyriikassa. Yhtäläisyyksiä voidaan nähdä varsinkin muinaisen Egyptin rakkausrunouteen, jossa naisen metaforana käytetään usein puutarhaa tai viinitarhaa, ja rakastelun metaforana hedelmien poimintaa ja nauttimista, tai vuoripuron virtaamista pulppuavaan lähteeseen.
Laulujen laulussa tavataan Raamatun kuvaamien alueiden luonto kauneimmillaan. Nimeltä mainitaan yli kaksikymmentä kasvia ja lähes yhtä monta eläintä. Kerrotaan lammaslaumoista ja paimenesta paimentamassa niitä liljojen keskellä. Musta vuohilauma karkaa Gileadin rinteitä alas. Kyyhkyset lymyävät kallionseinämissä, ja metsäkyyhkysten kujerrus kuuluu. Laaksot ovat täynnä liljoja ja Saaronin kedot kukkasia. Kaksi gasellia kirmaa liljojen keskellä. Peura hyppii tuoksuisilla vuorilla ja kiitää kukkuloilla.
Laulujen laulussa voidaan kokea talven väistyminen ja sateiden laantuminen ja nähdä kukkasten puhkeaminen auringon kellastamaan maahan. Viikunapuu tekee jo keväthedelmää. Viinitarhassa viiniköynnös versoo, nuput aukeavat ja granaattiomenapuut kukkivat. Näissä lauluissa kerrotaan, kuinka pienet ketut ovat turmelleet nupullaan olevia viinitarhoja. Palmut huojuvat uljaina. Lemmenmarjat ja omenat tuoksuvat. Päivä paistaa sädehtivästi ja paahtaa ja tummentaa ihon. Puutarhassa balsamin tuoksu leviää tuulen mukana. Lukija saa maistaa hunajaa, mettä, maitoa ja viinejä ja syödä puutarhan kalliita hedelmiä.
Erkki Melartinin Aamulauluun (Morgonsång, op. 3/2) valitsema teksti on Laulujen laulun toisen luvun jakeiden 10-14 ja 16 pohjalta muodostettu. Kohtauksessa on päähenkilön, sulamilaisneidon ja häntä rakastavan paimenen vuoropuhelu. Ennen tätä vuoropuhelua he ovat luvun alussa kuvailleet toisiaan tyypillisillä luontovertauksilla: ”Niinkuin lilja orjantappurain keskellä, niin on minun armaani neitosten keskellä.” ”Kuin omenapuu metsäpuitten keskellä, niin on minun rakkaani nuorukaisten keskellä.”
Erkki Melartinin Aamulaulun suomenkielinen teksti menee seuraavasti:
Mies: Nouse armas, kalleimpani, kanssani käy! Nyt talvi on jo mennyt ja sade kaikonnut pois. / Kukkaset nousevat jo maasta, laulun aika on tullut ja metsäkyyhkyn ääni kaikkialla soi. / Nouse armas, kalleimpani, kanssani käy! Jo hedelmät kypsyvät viikunapuissa, viiniköynnös kukoistaa ja runsaasti tuoksuu. Sa kyyhky, sa piiloissa vuorten, nyt kallioissa suo mun nähdä kasvosi. Suo mun kuulla sun äänes, sillä äänes on suloinen ja sun kasvos ihanaiset. / Neito: On armaani mun ja minä oon hänen, joka kaitsee keskellä liljain. / Mies: Nouse armas, kalleimpani, kanssani käy! / Neito: On armaani mun ja minä oon hänen, joka kaitsee keskellä liljain.
Melartinin Aamulaulua kuunneltaessa huomataan, että jakeen 14 jälkeen ei tule jaetta 15, vaan välisoitto ja sen jälkeen jae 16. Välisoiton aikana tämän puuttuvan säkeistön ketut viinitarhassa tulevat väkisinkin mieleen. ”Auttakaa meitä, ottakaa kiinni ketut, ketunpojat, jotka turmelevat viinitarhat! Köynnöksemme ovat juuri nupullaan!” (Laulujen laulu 2: 15)
Ei liene aivan väärin säveltäjän vertauskuvallista tarkoitusta tulkittu, jos äkillinen voimakas fortekohta välisoiton loppupuolella saa ketunpojat lähtemään käpälämäkeen. Vaikka Melartin ei olisikaan tarkoittanut mitään tällaista, on tuo välisoitto siihen kohtaan paljon puhuva.
Tarinan tyttö kertoo Laulujen laulussa myöhemmin, kuinka hänen veljensä suuttuivat ja määräsivät hänet vartioon ”pienten kettujen” varalta, ”jotka turmelevat viinitarhoja”. Määräyksen taustalla oli tytön rakastaman paimenpojan pyyntö saada lähteä tytön kanssa kauniina kevätpäivänä kävelylle. Kettuvartioinnin avulla veljet yrittivät estää tyttöä lähtemästä.
Luvussa 6 kerrotaan, kuinka kuningas Salomo yrittää houkutella tytön omaan haaremiinsa, jossa jo entuudestaan on kuusikymmentä kuningatarta ja kahdeksankymmentä sivuvaimoa (6:8). Hän vetoaa siihen, että tyttö on ainutlaatuinen (6:9). Mutta Sulamit on uskollinen köyhälle paimenelle, nuoruutensa rakastetulle.
Laulujen laulun 2. luvun rakkauskertomus on myös välähdyksen omaisesti mukana tutun suvivirren viidennessä säkeistössä: Ei vertaistasi sulle, sä lilja Saaronin. Suo armos lahjat mulle ja kaste Siionin. Samoin nykyisen virsikirjamme pääsiäisvirsiosastossa olevan kansanedustaja Leonard Typön kirjoittaman virren Aurinkomme ylösnousi säkeistöt 2. ja 3. pohjautuvat Laulujen laulun toisen luvun tekstiin. Virressä kerrotaan muun muassa, miten kylmä talvi pois on mennyt, myrskysää lakannut ja miten sulaneella sydämellä laulaa toukomettiset.
Huomattavin samaan aiheeseen pohjautuva runo on Erkki Melartinin aikalaisen, Valter Juvan (1865-1922) vuonna 1916 kirjoittama Sulamith.
Sulamith
»Tule, lemmitty vieno, tule iltahan ihanaan! On talvi mennyt, ja kukkii tieno, kevät tehnyt on tuloaan. Saa viinitarhuri käydä työhön, soi turturikyyhkyn laulu yöhön, on kypsinä viikunat, kukat viiniköynnöksen tuoksuvat!
»Tule, lemmitty vieno, tule iltahan ihanaan! Miks kätköön, kalliokyyhky pieno, jäät rotkosi suojustaan? Sa kasvos, lemmitty, mulle näytä ja äänesi soinnuilla laaksot täytä: ne soinnut on armahat, ja kullan kasvot on ihanat!»
Mun ystäväin on mun, ma olen, armas, sun ja tahdon karjaa kaita sun kanssas likityksin, mut illoin yksin käyn Myrrhavuoren maita.
(Valter Juva: Sata runoa: valikoituja maailman kirjallisuudesta. WSOY 1916)
