Savonlinnan Musiikkiakatemia juhli näyttävästi oman kylän poikaa
Teksti Tuire Ranta-Meyer, kuvat Savonlinnan musiikkiakatemian Facebook-sivuilta
70-vuotista taivaltaan viettävä Savonlinnan musiikkiakatemia omisti sunnuntaina 27.7.2025 kokonaisen konsertin ”oman kylän pojalle”, niin ikään juhlavuottaan viettävälle Erkki Melartinille. Melartinhan kävi oppikoulun Savonlinnassa ja oli aktiivisesti mukana Savonlinnan ensimmäisillä oopperajuhlilla 1912. Hänen oli alun perin tarkoitus olla mukana oopperajuhlilla myös 1916, mutta heikko terveys esti osallistumisen tuolloin.
Musiikkiakatemian taiteellinen johtaja, pianisti Kristian Attila, oli rakentanut Erkki Melartinin syntymästä 150 vuotta -otsikoidun tilaisuuden ohjelman verrattoman taitavasti niin, että Melartinin säveltäjäpersoona tuli valotettua monesta eri suunnasta. Yleisölle oli tarjolla pianolla esitettyä sateen hiljaista surumielistä pisarointia ja liedparin tunnelmallisia metsän polkuja tai kesäyön romanssin taikavoimaa, mutta myös näytteitä säveltäjän dramaattisemmasta, vähemmän tunnetusta tuotannosta.
Sopraano Minna-Leena Lahdella oli Melartinin laulujen tulkitsijana hyvin laaja ilmaisuskaala, ja yhdessä liedpianistinsa Kristian Attilan kanssa hän kietoi kuulijat varauksettomasti mukaan mitä ihastuttavimpiin ja vaihtelevimpiin tunnelmiin. Ensimmäinen kokonaisuus koostui lauluista Minä metsän polkuja kuljen, Lumpeenkukka, Chrysanthemum, Sydänmaan lammella, Rosa rorans bonitatem (Armon ruusu) ja Pois meni merehen päivä. Erityisen hienoa oli kuulla Lumpeenkukka ja Rosa roram, joita jostain syystä esitetään kovin harvoin. Myös Pois meni merehen päivä oli yhtä vaikuttava kuin aina.
Pianisti Paavali Jumppanen soitti opuksen 52 Surullisesta puutarhasta kaksi viimeistä osaa ”Sade” ja ”Yksinäisyys”. Sade solisi samettisesti, kaikkea ylitulkintaa kaihtaen ja Yksinäisyydestä Jumppanen nosti esiin sen filosofista pohdintaa johdattaen kuulijat seuraamaan pieniä motiiveja ja viittauksia toivon sammumiseen ja resignaatioon, yksin jäämisen vääjäämättömyyteen.
Konsertin jälkimmäisessä osuudessa Lahti ja Attila valottivat Melartinin kykyä säveltää niin kepeitä kuin ekstaattisia tunnelmakuvia. Mademoiselle Rococo ja Nocturno ovat molemmat täysosumia omassa lajissaan, ja laulajan taipuisa, monipuolinen äänenkäyttö sai esiin ensimmäisessä niin virtuoosiset bravuurikappaleen kohokohdat kuin kykeni kannattelemaan jälkimmäisessä pitkää legatoa ja luomaan illuusion kesäyön ylimaallisen pysähtyneestä hetkestä. Liedparin osuuden päätti ihanan koskettava nuoren tytön lamento, Koivuaaria oopperasta Aino.
Koko konsertin päätti Jumppanen Melartinin jättiläismäisen, ensimmäisen maailmasodan ahdistavissa tunnelmissa sävelletyn ilmestyskirjasonaatin Fantasia Apocaliptica op. 111 parissa. Vaativa ja virtuoosinen teos todisti Melartinin etsineen vimmaisesti uutta tyyliä ja Suomessa aikanaan täysin poikkeuksellista pianistista ilmaisua, ikään kuin murtautumista irti vanhan maailman kahleista. Valitettavasti maamme musiikkielämä ei ollut vielä 1920-luvun koittaessa valmis tällaiseen, ja teos jäi vaille esityksiä yli 50 vuodeksi. Monien nykypäivän pianistien ohjelmistossa Fantasia apocalyptica on saanut kuitenkin ansaitsemansa sijan.
Sunnuntaina Paavali Jumppasen tulkinta oli yksi parhaista kuulemistani, sillä teoksen fyysiset haasteet ja virtuoosisuus sopivat hänelle samalla kun pohtivammat taitteet saivat esiin herkkävireisen, kuuntelevan pianoklangin.
Konsertin lähes kaikki esitetyt teokset olivat Minna-Leena Lahdelle ja Paavali Jumppaselle uusia tuttavuuksia, joihin hyvin kokenut liedpianisti Kristian Attila heidät ansiokkaasti tutustutti.
Yleisöllä oli ennen Melartin-salissa pidettyä konserttia mahdollisuus kuulla allekirjoittaneen 45 minuutin esitys juhlavuoden säveltäjästä ja otteita muutaman viikon päästä ilmestyvästä Melartin-elämäkerrasta. Hieno hellepäivä Savonlinnassa ja todellista juhlaa Melartinin vanhoille ja tuleville faneille.
